Vakavat vaalit

Kukapa olisi arvannut vaikkapa vielä vuoden vaihtuessa, millaisessa maailmanpoliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa huhtikuun eduskuntavaalit käydään. Varmaa on vain epävarmuus. Japanin maanjäristys ja ydinvoimalaonnettomuus, Libyan sota ja arabimaailmassa alkanut kuohunta ravistelevat yhteistä maailmaamme. Noiden tapahtumien vaikutukset yltävät tänne pohjolaan ja muodostavat raamit myös suomalaiselle päätöksenteolle.

Puolueiden vaaliohjelmien taustalla olevat oletusarvot eivät enää pidä paikkaansa. Odotettavissa on muun muassa öljyn hinnan nousu sekä kasvihuonepäästöjä kiihdyttävien fossiilisten polttoaineiden käytön lisääntyminen, kun osa Japanin ydinvoimaloista on pysyvästi poissa käytöstä ja Saksakin on päättänyt sulkea ydinvoimaloitaan tilapäisesti. Kaikella tällä on vaikutuksensa talouden kasvuedellytyksiin, mutta kysymys on myös siitä, että ilmastonmuutoksen jarruttamisesta tulee entistä vaativampaa.

Suurten muutosten myllerryksessä tuntuvat vaalikoneiden rasti ruutuun vaihtoehdot aika mitättömältä, jopa harhaanjohtavalta tavalta mitata ehdokkaiden sopivuutta kansanedustajan vaativaan tehtävään. Niiden kautta voidaan jotenkin arvioida ehdokkaan arvomaailmaa, mutta ne jättävät huomiotta, ettei päätöksentekotilanne ole koskaan mustavalkoinen eikä politiikan esityslistaa voi arvata ennakolta. Kyseessä on aina hyvin monien eri tekijöiden yhteensovittamisesta ja päätöksentekoympäristön nopeista muutoksista.

Mauno Koivisto on todennut, että kaikki politiikkaa on väärää politiikkaa näkökulmasta riippuen. Itse ajattelen, että politiikan tehtävänä on toteuttaa oikeutta ja kohtuutta sekä ennen kaikkea kestävyyttä sekä henkisessä että aineellisessa mielessä. Oman ehdokkaani, tutkijatohtori Pilvi Torstin, sekä näissä että eurovaaleissa käyttämä tunnus, jonka mukaan politiikan täytyy pelastaa maailma ja siinä onnistumiseksi on myös politiikka pelastettava, on tosi ja ajankohtainen.

Kun valitsemme uutta eduskuntaa, emme voi tietää, millaisiksi tulevat neljä vuotta muodostuvat. Siksi on tärkeätä valita eduskuntaan - ja sitä kautta tulevan hallituksen ministereiksi - ihmisiä, jotka kykenevät toimimaan ristiriitaisten tietovirtojen ja kovien aikataulujen paineissa, yhteistyössä muiden kanssa sekä vuorovaikutuksessa kansalaisiin. Olemme myös tilanteessa, jossa avoimuus ja kyky kuvata ja perustella erilaisia vaihtoehtoja ovat entistäkin tärkeämpiä.

Kärkkäitä kannattaa varoa

Olin kerran merkkihenkilön vieraana arvokkaassa veteraanipoliitikoille järjestetyssä tilaisuudessa. Siellä otettiin myös valokuvia. Vierasjoukon hyvin tuntenut merkkihenkilö sanoi jälkeenpäin, että hän arvasi yli 90 prosentin varmuudella, ketkä rynnivät kuvissa eturiviin. Vuosien vieriminen ja eläköityminen ei ollut muuttanut ihmisten peruskäytöstä.

Julkisuus on nykyisessä maailmassa poliittiselle päättäjälle vättämätön. Se on tarpeen myös demokratian kannalta. Kansalaiset valvovat päättäjiään suurelta osin median kautta. Internet on tosin lisännyt mahdollisuuksia tutustua suoraan kansanedustajien ja valtuutettujen ajatuksiin. Myös eduskunnan tai europarlamentin sivujen kautta voi seurata paitsi edustajien puheenvuoroja, myös heidän aloitteitaan ja äänestyskäyttäytymistään. Se vaatii kuitenkin viitseliäisyyttä samoin kuin poliittisiin tilaisuuksiin osallistuminen, ja media on säilyttänyt merkityksensä.

Vaalitaistelussa on luonnollista, että ehdokkaat pyrkivät julkisuuteen kaikin keinoin. Siihen kannustavat myös heidän kannattajansa joskus hyvinkin suorasukaisesti. Vaalien jälkeen tosin saamme huomata, ettei suurikaan julkisuus merkitse välttämättä läpimenoa. Julkkiksia tai julkisuutta päivitellessämme emme aina muista, että vain harvat julkkisehdokkaat saavat vaaleissa riittävästi ääniä läpimenoon.

Julkisuuden lisäksi poliitikolla pitää olla mielipiteitä. Niiden perusteellahan ihmisiä valitaan päättämään meidän muiden puolesta. Julkisuussyöpön rinnalla tai häneen yhdistettynä esiin nousee mielipidelinko. Aina kun tapahtuu jotakin järkyttävää tai kuohuttavaa, on mielipidelingolla vielä tapahtuman ollessa päällä asiasta selvä mielipide ja siihen ratkaisuehdotus. Nytkin paikkansa jättävässä eduskunnassa heitä on useita. Monille heistä on tyypillistä, että ura on pitkä, mutta se ei ole vienyt kuitenkaan politiikan vaativimmille paikoille. Ministerinsalkku on jäänyt kovasta yrityksesä ja vaalipiirin odotuksista huolimatta saavuttamatta.

Vuosien varrella olen tullut yhä allergisemmaksi mielipidelinkoja kohtaan. Minusta kansanedustajan tärkeisiin avuihin kuuluu enemminkin kyky jäsentää laajoja ja monimutkaisia asiakokonaisuuksia ja tehdä yhteistyötä muiden kannssa kuin kristallinkirkkaat ja kulloisenkiin julkisuustilanteeseen sopivat mielipiteet asiasta kuin asiasta. Eikä ole pahitteeksi, jos ihminen joskus sanoo, ettei tiedä asiasta tarpeeksi, mutta aikoo ottaa selvää.

Arvostan myös heitä, jotka kestävät nopeaa reagointia ja tuomitsemista vaativia paineita. Arvostukseni tuolloin pääministerinä toiminutta Harri Holkeria kohtaan nousi, kun hän Romanian dramaattisen vallanvaihdoksen yhteydessä kieltäytyi kauhistelemasta ja tuomitsemasta maailman mediassa näytettyjä Timisoaran ruumiita. Paine ja paheksunta olivat valtavia, mutta Holkeri pysyi lujana. Pian kävikin ilmi, että ruumiit oli kaivettu haudoista propandakäyttöön eikä niillä ollut yhteyttä väitettyyn verilöylyyn.

Äänestäjä kaipaa suuria linjoja

Olen kulkenut vaalikentillä tapaamassa ihmisiä jo noin kuukauden verran. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi on jäänyt, että ihmiset kaipaavat puolueilta suuria linjoja. Moni keskustelemaan pysähtynyt valittaa, ettei julkisessa keskustelussa ole oikein tolkkua: mitkä ovat ne periaatteet, joiden mukaan yhteiskuntaa halutaan kehittää?

Oma vaikutelmani oikeiden asiakysymysten kaipuusta sai vahvistusta, kun tapasin naistenpäivänä Narinkkatorilla lähes työkseen politiikkaa seuraavan Jussi Lähteen. Hän arveli, että ihmisten kiinnostus politiikkaan on lisääntymässä. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan tunnettu kunnioitus, Jussi huomautti.

Edustuksellisen kansanvallan arvostus on aika lailla pohjalukemissa. Eduskuntalaitos ei ole näyttäytynyt kuluvalla vaalikaudella hyvässä valossa. Se surettaa minua sekä kansalaisena että entisenä poliitikkona. Tiedän, että valtaosa nykyisessä eduskunnassa työskentelevistä kansanedustajista on kunnon ihmisiä, jotka jotka pyrkivät tosissaan etsimään ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. On vahinko, etteivät he ole korottaneet ääntään parlamentaarisen demokratian rohkeaksi puolustamiseksi.

Perustuslain toisen pykälän mukaan valta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Eduskunnan tehtävänä on säätää lakeja hallituksen esityksestä ja päättää valtion talousarviosta. Pintakeskustelussa tämä tuntuu välillä unohtuvan. Eduskunta näyttäytyy kansalaisille eräänlaisena Arkadianmäen sirkuksena ja ehdokkaita esitellään kuin missikiertueella.

Ajattelen, että maailma ja sen myötä politiikka on mennyt niin monimutkaiseksi, että tarvitsemme edustajiksemme ihmisiä, jotka kykenevät jäsentämään valtavia, keskenään ristiriitaisia tietovirtoja, ovat hyviä joukkuepelaajia ja haluavat tehdä politiikkaa vuorovaikutuksessa kansalaisten kanssa, mutta samalla rohkeasti oman maailmankuvansa ja linjauksensa esiin tuoden. Omalta edustajaltani odotan sitoutumusta kaikkien ihmisten ihmisarvon kunnioittamiseen ja yhteistyön maailman rakentamiseen.

Ilahduin, kun veteraanitoimittaja Erkki Pennanen kirjoitti tänään 10.3. Helsingin Sanomain mielipidesivuilla, että puolueiden tulee vaalitaistelun aikana tuoda esiin ne periaatteet, joiden varaan ne haluavat rakentaan hallitusyhteistyötä vaalien jälkeen . Ei voi olla niin, että kaikki käy, ja puolueiden edustama arvomaailma ohitetaan jonkinlaisena häiritsevänä yksityiskohtana.

Ketkä luuraavat Soinin selän takana?

Unto Hämäläisen kuvaus Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä Jussi Halla-ahon vaalistartista oli hätkähdyttävä. Paikalla Helsingissä olivat myös maakuntien miehet. Halla-ahon siunaamat ehdokkaat eri vaalipiireissä esittäytyivät yksi toisensa jälkeen. Syntyi kuva netin kautta tiukasti organisoituneesta ja keskitetyssä ohjauksessa toimivasta joukosta, joka muodostaa puolueen perussuomalaisten sisällä. Ja tuo puolue tähtää voittoon. Hämäläisen jutun luettuani en enää ihmetellyt nyt paikkansa eduskunnassa jättävän veteraanin Raimo Vistbackan hätää ja hämmenystä televisiossa, kun häneltä kysyttiin kommentteja perussuomalaisten gallupmenestyksestä.

Mustapaidat luuraavat vielä nyt Timo Soinin leveän selän takana, mutta entä sitten, kun vaalit on käyty ja hommafoorumin vihaa tihkuva virtuaalimaailma on muuttunut poliittiseksi voimaksi? Kirjoitetaanko hallitusohjelmaa "Nuiva manifestin hengessä"? Mielestäni kysymys pitää esittää nyt.

Timo Soini esittäytyy julkisuudessa lupsakkaana kansanmiehenä, jonka ympärille on kerääntynyt suuri joukko tavallisia suomalaisia ilmaisemaan oikeutetun protestin nykyiselle hulvattomalle menolle. Näin varmasti onkin, mutta se ei ole koko kuva. Perussuomalaisten nousua gallupeissa ihmetellään ja ihastellaan, mutta heidän retoriikastaan ja ohjelmastaan ei tehdä kunnollista analyysia? Millaiseksi Suomi ja sen henkinen ilmapiiri oikeasti muuttuisivat, jos esimerkiksi suomalaisuudesta ja perusperheestä tulisi politiikan ylin ohjenuora tai erityislapset ja maahanmuuttajalapset eristettäisiin kouluissa omiin ghettoihinsa kuten perussuomalaisten ohjelmassa esitetään?

Minua kiusaa sekä nykyisten politiikan toimijoiden että monien toimittajien historiattomuus. Selvästikään ei ymmärretä esimerkiksi tietynlaisen retoriikan todellista merkitystä tai historiallisia yhteyksiä. Nokkelat sloganit menevät sellaisenaan kaupaksi eikä niiden sisältämiä viestejä eritellä sen kummemmin. Minusta se on huolestuttavaa. Aatehistorian ja historian oppitunnit eivät olisi pahitteeksi nyt kenellekään.

Politiikassa on pohjimmiltaan kyse arvoista, joille yhteiskuntaa rakennetaan. Kun mennään perimmäisten kysymysten äärelle, on asioita, joista ei voi tinkiä. Ne, jotka vierastavat puolueiden periaateohjelmia, ottakoot käteensä vaikka YK:n ihmisoikeuksien julistuksen kaikkien ihmisten samasta ja luovuttamattomasta arvosta. Kalevi Sorsa opetteli sen nuorukaisena ulkoa ja uskoi maailman muuttamisen sen hengessä. Minusta on välttämätöntä, että puolueet ilmoittaisivat ennen vaaleja myös arvojensa kynnyskysymykset hallitusneuvotteluja varten.

Vapauden kaiho

Tiedän, että on vastuutonta tuntea myötätuntoa tarhasta lumivallien turvin karkailevia lapsia kohtaan. En voi sille kuitenkaan mitään. Suren maailmaa, jossa lapset on pidettävä aitauksissa, köytettyinä turvaistuimiin ja jatkuvan valvonnan alla.

Muistan, kuinka läähätin paksussa talvitakissani juostessani taannoin Knokkessa merenrantaa kirmaavan nelivuotiaan perässä. Mietin, mitä vikaa on nykyajan lapsissa: minulle ei olisi tullut mieleenkään juoksuttaa omaa mummoani tuolla tavoin. Sitten huomasin, ettei minun olisi tarvinnutkaan. Koin sellaista vapautta, josta lapsenlapseni eivät osaa uneksiakaan.

Lapsuuteni leikkiympäristö tarjosi tilaan seikkailuille yllin kyllin. Juoksimme alasti rankkasateessa talon ympäri ja otimme suihkuja vesirännien alla. Kiipesimme puihin ja liiterin orsille. Hyppelimme kosken kivillä ja kiisimme ilman pelastusliivejä isän ohjaamassa veneessä kuohujen keskellä. Oli itsestään selvää, että jo alle kouluikäisellä oli pieni puukko, jolla saattoi vuolla kaarnaveneitä.

Tietenkin sattui vahinkoja. Putosin puusta ja nyrjäytin nilkkani. Kaaduin pyörää ajaessani naamalleni soratielle ja löin kirveellä sormenpääni irti. Äiti laittoi sen paikalleen eikä tuosta verisestä tapahtumasta ole muistona muuta kuin kynnen alta kuultava hennon valkoinen arpi. Pahinta oli, kun sytyin tuleen keittäessäni viisivuotiaana nuotiolla karpalomehua kuumeiselle pikkuveljelleni. Siinä oli mennä henki ja paraneminen kesti yli vuoden, mutta syttyessäni älysin juosta vesilammikkoon sammuttamaan vaatteeni.

En toivo lapsille onnettomuuksina enkä haavoja. Mutta toivoisin heille vapauden tunteen riemua ja riemua siitä, että on saanut koetella voimiaan. Uskon myös, että vapaus opettaa vastuuta ja selvitymisen taitoja.

Tarhalapset ja lumivallit -uutisen lisäksi sain insipiraation tähän pikku kirjoitukseen Helsingin Sanomien yleisönosastosta 14.2. Siellä huolestunut herra kysyi meteorologien vastuuta siitä, että he erehtyessään saavat aikaan sen, että nuoret kulkevat ilman pipoa pakkasessa. Liekö ollut provakaatio? Toivottavasti oli.

Kasvokkain kansan kanssa

Kävin ottamassa tuntumaa vaalikenttien tunnelmiin Mellunmäen ostoskeskuksessa lauantaina. Demareiden soppatykin eteen tuli nopeasti jono, jota kauhan varressa olevat senioriosaajat alkoivat purkaa rutinoidusti. Ehdokkaani esitteet menivät hyvin kaupaksi. Jotkut pyysivät niitä nipun edelleen jaettavaksi.

Tunnelma soppatykin ympärillä ei ollut huono. Lähinnä se oli odottava. Paikailla oli sosiaalidemokraatteihin sinänsä myönteisesti suhtautuvaa väkeä. Ihmiset tuntuivat miettivän, josko kannatuskäyrät nyt vihdoinkin lähtisivät ylöspäin, jotta kehtaisi taas tulla mukaan.

Sopan jälkeen siirryttiin ostoskeskuksen Basaariin kuuntelemaan Jutta Urpilaista ja helsinkiläisiä ehdokkaita. Olosuhteet olivat suorastaan ylelliset, koska niin monet pääsivät istumaan. Seisomapaikoillekin jääneet saivat olla lämpimässä.

Kuulin Mellunmäessä, että helsinkiläiset kauppakeskukset ovat kieltäneet poliittisten tilaisuuksien järjestämisen hulppeissa sisätiloissaan. Mellunmäen basaari oli poikkeus ja tilaisuus yhteinen paikallinen projekti. Sen avasi Mellunmäki-seuran puheenjohtaja, joka sanoi, ettei politiikka ole pahasta, ja Basaarissa järjestettäviin tilaisuuksiin on tulossa myös muiden puolueiden puheenjohtajia.

Politiikkaan ei suhtauduta Suomessa kansalaisyhteiskunnan luontevana osana. Se on tarkoitettu vain asiaan vihkiytyneille, jotka harjoittakoot menojaan syrjässä muiden katseilta. Minusta tuntuu, että muualla läntisessä Euroopassa tilanne on hieman toinen. Kun poikani opiskeli taannoin talvikauden Pariisissa, hän otti Helsinkiin palatessaan puolueen jäsenkirjan. Hän hoksasi Ranskassa, että fiksut ihmiset ovat poliittisesti aktiivisia.

Toinen suomalainen piirre on, että yksilökeskeinen vaalijärjestelmä ajaa ehdokkaiden tukiporukoita asemiin. Moikataan kyllä ja hymyilläänkin, mutta ilmassa alkaa olla jo varhain varauksellisuutta, joka voimistuu, mitä lähemmäksi vaalipäivä tulee. Sille ei voi mitään, että henkilövaali siirtää suuren osan taistelusta puolueiden sisälle ja tuo vaaleihin rahan mahdin. Työtoverini europarlamentissa eivät voineet käsittää, että ehdokkaat joutuvat Suomessa laittamaan omia rahojaan vaalityöhön sekä hankkimaan ulkopuolista rahoitusta. "Annathan jo persoonasi ja aikasi yhteiseen käyttöön", he sanoivat.

Kolmas Mellunmäen herättämä ajatus oli, että viisas ehdokas omaksuu kansalaisen kohdatessaan kuuntelijan roolin. Itse aikoinani erehdyin inttämään ihmisten kanssa, jos tunsin heidän olevan väärässä. Ehkä se oli yksi syy siihen, että poliittinen työni katkesi omasta mielestäni liian varhain.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että kampanjoinnissa on raivattava tilaa puolueiden ja ehdokkaiden puheenvuoroille. Mellunmäessä ihmiset pääsivät kuulemaan, mitä SDP:n puheenjohtajalla oli sanottavaa. Siitä kiitos järjestäjille. Kättely, soppa ja ruusut eivät riitä.

Sankaruudesta

Kun näen ratikassa leijonaketjuihin ja veteraaneja kiittäviin talvisotapaitoihin sonnustautuneita kaljupäitä, haluaisin mennä sanomaan heille, ettei isäni tarkoittanut tuollaista uhoa lähtiessään sotaan nuorena vapaaehtoisena. Hän oli tyytyväinen siitä, että Suomi säilytti itsenäisyytensä ja kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen ja toimi sotien jälkeen kommunisteja vastaan, mutta piti sotaa suurena onnettomuutena, joka ei saisi koskaan toistua.

Isä oli kaukopartiossa ja haavoittui palatessaan vihollisen selustaan suuntautuneelta retkeltä. Vain kiertokoulun käyneen poromiehen oli määrä lähteä upseerikoulutukseen, mutta se vaihtui sotilassairaalaan.

Isä huusi lähes joka yö unissaan eikä puhunut kokemuksistaan. Vasta yksi lapsenlapsista sai häneen sellaisen yhteyden, että tiedämme nyt jotakin hänen sotavuosistaan.

Viimeiset vuotensa isä vietti sotainvalidien sairaskodissa. Vähän ennen kuolemaansa hän kertoi ahdistuksesta, jonka hoitokodissa harjoitettu sota-ajan laulujen ja marssien jatkuva soittaminen hänelle aiheutti. "Noilla marsseilla meidät, nuoret pojat, kiihotettiin sotaintoon. Sota vei meiltä nuoruuden ja pilasi monen elämän", isä sanoi.

Isä kuoli kesällä 2005 keuhkokuumeeseen. Kun kävin häntä tervehtimässä Jyväskylän puoluekokouksen jälkeen, hän oli tyytyväinen, että olin kannattanut Erkki Tuomiojaa SDP:n puheenjohtajaksi. Sotainvalidi tykkäsi Ekin kantamasta rauhanmerkistä.